Seuraava teksti on alunperin koulutehtävä. Ainekset tarinaan olivat seuraavanlaiset:

murha-ase: raamattu
motiivi: pääsiäismunan sormus
murhattu: Cameron Diazin takapuolinäyttelijä (butt double)
paikka: saamelaiskäräjät

OSA 1

Jo ennen teini-ikää, asuessani vielä Belgiassa, vanhempani huomasivat minussa jotakin outoa. Kolmevuotiaana en pelannut muiden poikien kanssa jalkapalloa, vaan leikin naapuruston tyttöjen kanssa nukeilla. Eihän siinä vielä mitään, kyllähän kolmevuotiaat saavat leikkiä mitä haluavat. Mutta yhdentenätoista syntymäpäivänäni äitini löysi minut kylpyhuoneesta koskettelemasta naapurin Benardin ”pahoja paikkoja”. Siitä se helvetti sitten repesi. Naapurit kauhistelivat, Benard itki ja isä paiskasi minut seinää päin kiroten päivää jona synnyin.

                                                          Vanhempani lähettivät minut ”erityiseen” kouluun lähelle Saksan rajaa. Se todella oli erityinen koulu, täynnä yhtä erityisiä lapsia kuin minä. Niin äiti sanoi hyvästellessään minua rehtorin kansliassa. Hän tulisi katsomaan minua muutaman viikon kuluttua. Isäni ei edes vaivautunut paikalle.

                                                          Viihdyin uudessa koulussani oikein hyvin. Ensimmäinen vuoteni sujui opettajien mukaan oikein mainiosti. Jäin kiinni ”touhuista” yhä vähemmän ja vähemmän. Minusta oltiin oikein ylpeitä. Opin myös, ketkä lapsista olivat ”niitä kivoja”, ja ketkä olivat väkivaltaisia ja sekopäisiä. Jälkimmäiset viettivät suuren osan ajastaan suljetulla osastolla saaden yksityisopetusta. Meille he olivat ”niitä hulluja”.

                                                          Seuraavana vuonna, ollessani kaksitoistavuotias, minä rakastuin. Pojan nimi oli Christof. Christofilla oli valkeat hiukset ja kirkkaan vihreät silmät. Hän istui ruokavälitunnilla minua vastapäätä, ja tarjosi minulle suklaakeksejään. Sanaakaan hän ei tosin sanonut, ei koko sinä aikana kun vietimme aikaa yhdessä. Silti minä rakastin häntä, oikein kovasti. Olimme aina yhdessä. Joskus leikimme pikkuautoilla, joskus nukkekodilla. Joskus olimme välitunnilla piilosilla. Toisinaan menimme yhteiseen piiloon ja leikimme ”tikkarileikkiä”.

                                                          Kolmentoista ikäisenä päätin kosia häntä, ihan tosissani. Pohdin useita viikkoja, miten tekisin sen, ja mistä saisin sormuksen. Näin tilaisuuteni tulleen, kun vietimme pääsiäistä ja saimme kaikki omat suklaasta tehdyt pääsiäismunat. Suljin silmäni ja rukoilin jumalaa, että hän laittaisi suklaamunani sisälle sormuksen. Pettymykseni oli valtava, kun sainkin pienenpienen pahvisen palapelin. Sen sijaan kolme tyttöä sai pienen muovisen sormuksen.

                                                          Samana iltana väijyin leikkihuoneen nurkassa tuntikausia ja odotin jonkun noista tytöistä jäävän yksin. Lopulta yksi jäikin. En muista hänen nimeään. Hän oli yksi ”niistä hulluista”. Kaadoin hänet lattiaan ja vaadin saada sormuksen. Ensin tyttö kieltäytyi, mutta pelästyi lopulta käsieni voimaa ja ojensi kättään, jonka etusormeen oli sormuksen pujottanut. Otin sormuksen ja vannotin hänet sulkemaan suunsa tapahtuneesta. Juostessani pois kuulin hänen huutavan raivokkaalla äänellä: ”Minä kostan tämän! Minä tapan sinut!”

 

OSA 2

                                                          ”Valot. Kamera. Käy. Poikki! Älä helvetti soikoon puristele niitä pakaroitasi yhteen! Luuletko tosiaan että Diaz haluaa roolihahmonsa harjoittavan pakaralihaksia heti seksin jälkeen? Otetaan uusiksi…”
”Yritä itse näytellä naisen takapuolta”, mutisin, ja käännyin takaisin suihkuun päin. Viileä vesi virtasi ihollani. Kuuntelin sen ääntä. Se vei minut ajassa taaksepäin erääseen elokuun iltapäivään…

                                                          Silloin satoi. Seisoin koulun etuovilla ja tuijotin loittonevia takavaloja. Viimeiseen asti näin takaikkunassa Cristofin kasvot; hänen valkeat hiuksensa ja katseen, joka porautui syvälle sieluuni. En nähnyt häntä enää koskaan.

                                                          ”Haloo? Herätys. Vaatteet päälle. Seuraava kohtaus kuvataan ulkona. Hitto. En tiennyt että Suomessa on näin helvetin kylmä!”
”Älä valita, saadaanpahan nähdä kun Cameron Diazin nännit nöpöttää paidan läpi. Ha ha ha.”
En jaksanut osallistua muiden miesten mieltä puuduttavan typerään huumoriin. Poistuin paikalta.

                                                          ”Mack! Lähdetkö kaljalle?”
Pudistin päätäni.
”En. Käyn kirkossa ja menen sitten nukkumaan. Kiitos kuitenkin…”
”Varo vaan, kohta polvenjälkesi porautuvat alttarin reunaan. Eiköhän iso herra muista sinut vaikket rukoilisikaan viittä kertaa päivässä.”

                                                          Vaeltaessani lumihangessa kohti kylän ainoaa kirkkoa muistelin sitä päivää, kun pääsin pois belgialaiselta hullujen huoneelta. Silloinkin oli talvi, mutta lunta ei ollut. Olin tuolloin 15-vuotias, langanlaiha ja todella uupunut. Äitini saapui hakemaan minua aamupäivällä. Oli isäkin toki paikalla, mutta hän odotti autossa kun äitini haki minut sisältä, eikä sanonut sanaakaan kun ajoimme kotiin. Eikä sen jälkeenkään. Muistan yhä elävästi, kun pysähdyin auton vierelle ja käännyin viimeisen kerran katsomaan koulua. Ylimmässä ikkunassa näin nuoren tytön kasvot. Niiden ilme oli täynnä raivoa ja vihaa. Muistin varastamani sormuksen ja tunsin ensimmäistä kertaa elämässäni sääliä ja katumusta.

                                                          Rakas Jumala, anna minulle voimaa päästää irti pahoista ajatuksista ja muistoista. Paranna minut.

                                                          Poistuin kirkosta sivuoven kautta, sillä tahdoin hetken aikaa kävellä hautausmaalla. Siinä oli jotakin rauhoittavaa. Kuuntelin hiljaisuutta ja hengitin kirpeää pakkasilmaa keuhkoihini.
Yhtäkkiä tunsin toisen ihmisen läsnäolon ja pyörähdin ympäri. Lumi narskui jalkojeni alla ja pelästyin kuollakseni, kun muutaman metrin päässä suuren hautamonumentin vieressä seisoi tumma hahmo tuijottaen minua. Nainen ei sanonut mitään, tuijotti vain. Koin hänen katseensa epämiellyttäväksi, joten käännähdin ja kävelin ripein askelin ulos kirkon pihan porteista.

                                                          Tuo nainen oli läsnä myös unissani. Hän ilmestyi jokaiseen uneen ja muutti ne painajaisiksi. Lopulta heräsin aamuviideltä hikoillen, enkä enää halunnut jatkaa nukkumista. Hyvä niin, sillä muutaman minuutin kuluttua puhelimeni soi.
”Voi helvetti, Mack. Ohjaaja on pidätetty jonkun nuoren naisen murhayrityksestä! Hän sanoo olleensa koko illan sinun kanssasi. Sano että se on totta!” työkaverini parkui puhelimeen.
”Tuota…”
”Minä arvasin. Minä niin arvasin. Se perkeleen valehteleva hullu. Minä voisin vaikka…”
”Rauhoitu. Onko niillä todisteita?” kysyin ja istuuduin nojatuoliin.
”Sen tytön sana. Ei kai muuta.”
”Voi olla että siinä käy hyvin. Odotellaan rauhassa.”

                                                          Elokuvan kuvaukset pantiin jäihin, mutta minä jäin silti muutaman muun kanssa Suomeen odottamaan, miten tutkimuksissa käy. Lopulta oikeudenkäyntipäivä varmistui, ja minua pyydettiin todistamaan.

                                                          ”Vannotteko kertovanne totuuden, koko totuuden, ja vain totuuden Jumalan nimen kautta?” Käteni lepäsi valtavan raamatun päällä. Vannoin, ja nostin katseeni vartijanaiseen, joka kysymyksen oli kysynyt. Kauhistuin, kun tunnistin hänet. Se oli se sama nainen hautausmaalta.

 Kaikki tapahtui hyvin äkkiä. Nainen virnisti ja nosti raamatun korkealle päänsä yläpuolelle. Tunsin kuinka sen kulma kolahti ohimooni ja horjahdin taaksepäin. Kuulin kovaa pauketta ja sitten… en mitään.

 

OSA 3

                                                          ”Luitko sinä tämän päivän lehden? Hullu se saamelaiskäräjä-juttu.”
”En ole lukenut. Kerro.”
”Kesken oikeudenkäynnin joku vartijanainen kolautti raamatulla todistajan kuoliaaksi ja ampui sitten muutaman kerran ennen kuin sai toiselta vartijalta luodin rintaansa. Makaa nyt koomassa sairaalassa. Tuskin herää. Kummallisinta siinä on se, ettei kukaan tiedä motiivia. Ilmeisesti se jotenkin liittyi siihen oikeudenkäyntiin, kun kerran todistaja piti nirhata…”

 

                                                          Se oli minun sormukseni. Minun!